Emilia

Tapaaminen hautausmaalla

Tarina kertoo, että vuonna 1808 toukokuun kolmantena päivänä Carl Olof Cronstedt antautui venäläisten hyökättyä ilman taistelua. Hänet tuomittiin maanpetoksesta.

”Petturi!” vaimea kuiskaus kuului ikivanhan Herttoniemen kartanon pölyisissä ja hämähäkkien valtaamissa nurkissa. Mutta kukaan ei ollut kuulemassa sitä. Kartanon Carl oli jättänyt kuollessaan.

Pieni, hieman jääräpänä tunnettu nuori nainen käveli Helsingin pitäjän kirkon hautausmaan pieniä kävelypolkuja pitkin. Oli jo ilta, työpäivä oli loppunut lähes kaikilta ja suurin osa heistä olisi jo nukkumassa. Alkavan talven kylmä viima puhalsi silloin tällöin saaden puut ja pensaat heilumaan ja tekemään liikkuvia varjoja hautojen ylle.

Pienet, mutta lämpimän näköiset valaisimet polulla jäivät naisen taakse, kun hän kääntyi kävelemään kohti tuntemaansa hautaa. Tuuli aloitti uuden puhalluksensa niin kylmänä, että naisen oli vedettävä kaulahuiviaan ja pipoaan lähemmäs siroja kasvojaan.

Puhalluksen jälkeen tuli aavemaisen hiljaista, mutta nainen ei huomannut sitä. Hän oli niin keskittynyt sytyttämään kynttilää, joka ei millään tuntunut syttyvän. Hän raapaisi jo kolmannen tulitikkunsa, mutta se sammui jo heti tuulen, tällä kertaa paljon vaimeamman, puhaltamana.

”Shhhhhhh!” kuului naisen takaa, kun hän tuhahti pettyneenä, sillä ei ollut saanut kynttilää vieläkään syttymään. Hänen sormiaan palelsi jo niin, että kynnet olivat muuttuneet violetin värisiksi. ”Syty nyt! Syty!” nainen yritti tomerasti komentaa tulitikkujaan.

”Shhhhhhh!” kuului tällä kertaa vielä kovempaa ja naisen pieni vartalo jähmettyi niille sijoilleen. Kuuliko hän vain harhoja ja tuntuiko hänestä todella siltä, että joku tai jokin koskettaisi hänen olkapäätään? Naisen kasvoilla telmi viidennen tulitikun päästä tulevaa valoa. ”Shhh!” kuului vaimeammin. Se kuulosti hieman haikealta, mutta naista kauhistutti entistä enemmän. 

”Olen tulossa hulluksi! Tämäkin tästä vielä puuttui.”

Hän kääntyi katsomaan taakseen. Hitaasti, mutta varmasti hän pakotti päänsä kääntymään, jotta hänen silmänsä näkisivät, olisiko tuolla takana jotakin pelottavaa.

”Petturiiiih!” ääni kaikui ilmassa. Veri pakeni jo ennestään kalpeilta kasvoilta. Hieman muuta ympäristöä tummempi hahmo heilui ilmavirrassa aivan naisen takana. Kun tuulen vire puhalsi kerran ilmassa, tumman hahmon ääriviivat katosivat, kunnes tuulen laannuttua hahmo palasi takaisin muotoonsa. Nainen hätkähti hieman, mutta tajusi, ettei tuollainen tuulen rikkoma hahmo pystyisi pistämään vastaan kovinkaan hanakasti.

”Tiedätkö sinä, miksi he kutsuvat minua petturiksi?” hahmo kiuskasi erittäin hiljaisella äänellä.

”Anteeksi kuinka?” nainen ei tarkoittanut kuulostaa niin välinpitämättömältä.

”Siellä oli lapsia ja naisia, emmekä ikinä olisi pystyneet pysäyttämään heitä!! Ruutia ei ollut tarpeeksi! Voiko siitä minua syyttää?!” vihainen ärinä tuulahti hahmon muodottomasta suusta. Tumma hahmo värähti uudelleen tuulen vireessä. ”Eikö kukaan voi antaa minulle sitä anteeksi? Eikö?” tällä kertaa äänessä kuulsi surumielisyys.

Tuli pitkä hiljaisuus. Nainen harkitsi tarkasti, mitä hänen tulisi tehdä. Juoksisiko pakoon vai väittäisikö jotain vastaa. Mutta jotakin muuta tuli hänen mieleensä. 

”Minä annan sinulle anteeksi” nainen sanoi melko hiljaisella äänellä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mistä hahmo puhui.”Mutta sillä ehdolla, että palaat takaisin sinne, mistä tulitkin.”

Hahmo mykistyi. ”Oletko tosissasi?”

”Kyllä, kyllä. Noniin hopi hopi, alappas leijumaan sinne mistä tulitkin”

Hahmo huokaisi, aivan kuin helpotuksesta. Juuri kun se oli sanomassa jotakin kiitoksen sanaa naiselle, joka oli niin hyvin ottanut hänet vastaan, oli hän jo kadonnut. Hahmo hämmästyi hieman, mutta tuhahti sitten jokseenkin tyytyväisenä ja lähti kohti hautaansa. Sinne hän hävisi seuraavan tuulen puhaltaman.