Jorma Luoma, 63 v.

Parjakanneva

Olin matkalla synnyinseudulleni. Keskiyö lähestyi kun ajoin Kauhajoelta Karijoen suuntaan. Tulin Parjakannevalle, joka oli ennen Päntäneen kylää. Oli lämmin kesäyö. Heikko valon kajastus näkyi horisontin takaa pohjoisen suunnasta. Kesäinen hämärä oli maiseman yllä. Meno muuttui nykiväksi. Sitten autoni moottori sammui. Katselin ympärilleni. Ei voi olla totta, keskellä yötä ja keskellä nevaa, ajattelin. Näin tien vieressä muistomerkin, jossa oli vuosiluku 1808.

Tunsin vilunväristysten kulkevan pitkin selkärankaani. Olin kuullut vanhempien miesten kertovan, miten venäläiset olivat marssineet Päntäneen halki kulkevaa kylätietä pitkin. Kuulin Päntäneen suunnalta joukko-osaston askelia. Kylmä sumu laskeutui maiseman ylle. Eilen unikeonpäivänä minulla oli ollut syntymäpäivä ja tänä aamuna lähdin kotiseutua kohti. Helle oli hellinyt minua. Mistä tämä kylmyys tuli? Askeleet lähestyivät. Sumusta tuli joukko sotilaita. Aistin takaani liikettä. Siellä oli suomalaisia sotilaita Vänrikki Stoolin aikaisissa sotilaspuvuissa. Autoani ei näkynyt missään. Asfalttitie oli muuttunut kärrypoluksi. Katsoin muistomerkkiä uudelleen. Siitähän on jo 201 vuotta.

Päntäneeltä päin tulleet venäläiset ryhmittyivät ja asettivat tykkinsä nevan laitaan. Samassa tajusin olevani keskitettyjen joukkojen välissä. Yössä kuului laukaus. En hahmottanut kummalta suunnalta se tuli, sillä olin niin peloissani, kauhusta könkkönä. Hyppäsin tien ojaan. Miehet hyökkäsivät toisiaan kohti ja huusivat raivoisasti. Tykit jyskyivät ja kiväärit laukesivat paukahdellen. Aivan silmieni edessä tykin kuula vei venäläiseltä sotilaalta pään. Veri suihkusi päätömästä torsosta. Kiväärien laukausten ääni muuttui pistinten kalinaksi toisiaan vasten, koska oltiin lähitaistelutilanteessa. Kenelläkään ei ollut aikaa ladata aseitaan uudelleen. Tykit tulittivat edelleen toisiaan. Huuto ja meteli olivat sietämätöntä kuultavaa. Kuului sadattelua, vihanpurkauksia, tuskanhuutoja, rukouksia, kuolinhuutoja ja äidille osoitettuja avunpyyntöjä.

Venäläinen sotilas tuli luokseni ja katsoi suoraan minuun. Hän kohotti pistimen iskuun, syvä viha katseessaan. Pelkäsin niin kuin vain ihminen voi pelätä. Kauhu otti minut valtaansa. En saanut ääntäkään huuliltani. Itkin kadotettua elämääni ja kävin sitä läpi pikakelauksella. Pistin tunkeutui läpi sydämeni. Parahdin kivusta ja lähdin leijumaan. Ojassa paikallani makasi toinen mies. Katsoin ihmeissäni häntä ja kysyin:

"Kuka sinä olet?"
"Kersantti Johan Asplund."
Tykit vaikenivat suomalaisten puolella. Katsoin Johania ja kysyin:
"Miksi he lopettivat?"
"Meidän tykit on tuhottu."

Suomalaiset lähtivät perääntymään kohti Kauhajoen kirkonkylää. Venäläiset jäivät järjestäytymään takaa-ajoa varten. Alueella makasi noin 200 ruumista. Ihmettelin sitä:

"Miten he jättivät ruumiinne tänne ja onko sinun ruumiisi täällä?"
"Kyllä he myöhemmin korjaavat ja hautaavat ruumiimme. Ruumiini on tullut maaksi, mutta henkeni menetin tässä paikassa."
"Koinko äsken sinun kuolemasi?"
"Kyllä koit."
"Miksi olet täällä?"
"En ole täällä. Sinä vaan elit minun viimeiset hetkeni."

Pieni tyttö tuli tietä pitkin. Maisema kirkastui päivääkin kirkkaammaksi. Tyttö käveli paljain jaloin ja pärekori kädessä, hän toisteli mennessään lorua:

Pari akkaa
kulki pitkin parjakkaa
ja kyseli
onko täällä lakkaa.

Tytön mentyä lämmin tuulahdus vei sumupilven ja autoni seisoi asfalttitiellä. Istuin autooni ja starttasin. Se lähti heti käyntiin ja pääsin jatkamaan matkaani kohti Päntäneen Keturinkylää. Minulla oli lämmin ja hyvä olo. Kaikella on tarkoituksensa ajattelin.