Maria Roos

Annalan vihreäpukuinen neito

Helsingin Vanhankaupungin kaupunginosassa sijaitsee vuonna 1832 rakennettu Villa Anneberg, jota kutsutaan nykyisin Annalan kartanoksi. Konsuli Gustav Otto Waseniuksen rakennuttama huvila sai nimensä konsulin ensimmäiseltä puolisolta Anna Charlotta Meisnerilta. Annalan alue kauniine puistikkoineen olisi kuitenkin voitu nimetä myös toisen Anna-nimisen naisen mukaan, jonka kerrotaan vieläkin vaeltelevan Annalassa odottelemassa sulhoaan.

Anna Sofia Roosin surumielinen haamu nähtiin Annalassa jo ennen Villa Annebergin valmistumista. Tarinan mukaan nuoren, kauniin naisen sieluparka jäi Annalaan, kun 19-vuotiaan Anna Sofian kanssa kihlautunut ruotsalaisupseeri ei tullutkaan noutamaan morsiantaan.

Anna Sofian sulhanen kuului Viaporin sotaneuvostoon, jonka jäsenet luovuttivat Viaporin venäläisille taistelutta toukokuussa 1808. Tornion sotaoikeus tuomitsi linnoituksen komentajan Carl Olof Cronstedtin ja muut sotaneuvoston jäsenet menettämään henkensä, aatelisarvonsa ja omaisuutensa. He pelastuivat keisari Aleksanteri I:n ansiosta, kun tämä vetosi Haminan rauhansopimuksen pykäliin ja asia jätettiin käsittelemättä.

Anna Sofian ruotsalainen sulhanen tunsi niin syvää häpeää ja suurta syyllisyyttä Suomen siirtymisestä Ruotsilta Venäjälle, että hän menetti järkensä ja poistui maasta ensimmäisellä kohdalle osuneella valtamerialuksella. Rakkauskaan ei pystynyt sivuuttamaan upseerin kunniantuntoa.

Anna Sofia Roos ei saanut sulholtaan edes jäähyväiskirjettä. Anna Sofian tulistunut isä, Karl Johan Roos, vannoi kostavansa tyttärensä puolesta ja lähti jäljittämään raukkamaista upseeria. Tämä koitui hänen kohtalokseen: Karl Johania kuljettanut alus kaatui ja upposi kovassa myrskyssä. Eloonjääneitä ei ollut.

Sekä sulhasensa että isänsä menettänyt Anna Sofia lakkasi syömästä ja puhumasta. Hän vain vaelteli hiljaisena Vanhankaupungin tammimetsikössä. Eräänä pakkaspäivänä pyhäinpäivän tienoilla Anna Sofia löydettiin tammen alta kuoliaaksi jäätyneenä. Hänellä oli yllään pelkkä vihreä kesäpuku.

Seuraavana keväänä vihreäpukuisen Anna Sofian kerrottiin edelleen kuljeskelevan tammimetsikössä. Hänen pääteltiin pitävän erityisesti satakielten laulusta, koska hänet nähtiin useimmiten iltahämärissä, kun linnut aloittivat konserttinsa. Jos Anna Sofiaa yritti lähestyä, hän katosi hetkessä lehvästön suojiin.

Kun innokkaana puutarhakulttuurin harrastajana tunnettu Gustav Otto Wasenius 1830-luvulla loi Annalan ympärille hienon muotopuutarhan hyötykasvitarhoineen ja kokeili siellä eksoottisia lajeja kuten persialaisia melooneja, turkkilaisia papuja ja pomeranssipuita, Anna Sofian haamu alkoi vierailla puistomaiseksi muuttuneen metsikön ulkopuolella. Kerran hänet nähtiin tutustumassa myös Annalanmäen luoteiskulmassa sijainneeseen iilimatojen kasvatuspaikkaan.

Annalan seudun lapsille tuli tavaksi piiloutua Anna Sofian kuolinpaikan lähettyville aina pyhäinpäivänaaton iltana. Se oli kertoman mukaan ainut kylmien ilmojen ajankohta, jolloin Anna Sofian saattoi nähdä. Kaikki muut havainnot oli tehty satakielten pesimäkauden aikaan. Jos joku aikuisempi henkilö uskalsi käpertyä yksinään juuri sen tammen kupeeseen, mistä Anna Sofia löydettiin jäätyneenä, hän saattoi tuntea Anna Sofian kylmän henkäyksen ja pari jäätynyttä kyyneltä poskellaan. Hyisen kohtaamisen tavoittelu kannatti, koska se tuotti onnea rakkaudessa seuraavana kesänä.

Viimeiset havainnot Anna Sofiasta tehtiin huvilalle johtavan tien läheisyydessä sijaitsevan muistokiven luona. Juhannusyönä 2009 metsikön kautta kotiin oikaissut nainen väitti nähneensä vihreäpukuisen Anna Sofian juttelemassa iloisesti viiden muistokiven ympärille ryhmittyneen rusakon kanssa. Havaintoa on epäilty vahvasti, koska Anna Sofian olemukseen on aina liitetty hiljainen surumielisyys iloisen rupattelun sijasta.