Maria Roos

Mustapippurin tarina

1800-luvulla Suomi oli maatalousvaltainen maa. Kulkuvälineenä ja vetojuhtana toiminut suomenhevonen oli välttämätön niin maanviljelys- kuin metsätöissä. Suomen sodassa 1808-1809 lukuisat siviilihevosetkin joutuivat työskentelemään sotatantereilla. Sinne joutui vasten omaa ja isäntänsä tahtoa myös hevonen nimeltä Svartpeppar, jota yleisesti luonnehdittiin sanoilla "kovapäinen julli".

Mustapippuriksi nimetty, pikimusta ja sangen kookas hevonen oli olemukseltaan niin hurja ja hienoliikkeinen, ettei sitä heti tunnistanut suomenhevoseksi. Svartpepparin isäntä Jernmark puolestaan tunnettiin hiljaisena ja erakoituneena vuokramaanviljelijänä harvaanasutulla Helsingin vanhankaupungin alueella. Hän osti Svartpepparin jo varsana. Ylvääksi ratsuksi kasvanut hevonen ei koskaan joutunut auran saati rattaiden eteen. Sillä ei myöskään ratsastanut kukaan muu kuin Jernmark.

Tulinen Svartpeppar oli kaikkien hevosasiantuntijoidenkin mielestä niin hieno ratsu, että ihmiset alkoivat ihmetellä, miten yksinäisellä maanviljelijällä oli ollut varaa ostaa sellainen hevonen. Kun Jernmark lisäksi lopetti maanviljelyn pian Svartpepparin hankinnan jälkeen ja näytti siitä huolimatta viettävän varsin mukavaa elämää, ryhdyttiin supisemaan yhtä sun toista. Eniten haluttiin uskoa tarinaan, jonka mukaan Jernmark olisi löytänyt peltoa kyntäessään suuren raha-aarteen ja rikastunut herroiksi. Kukaan ei kuitenkaan tohtinut kysyä asiaa mieheltä itseltään.

Jenmarkilta ei kysytty mitään silloinkaan, kun Svartpeppar päätettiin ottaa armeijan palvelukseen. Hevonen itse esitti äänekkään vastalauseensa kavionpotkujen säestämänä. Jenmark yritti kyllä selittää, että hänen hevosensa ei välttämättä soveltuisi sotaratsuksi. Kummankaan vastalauseita ei kuunneltu. Svartpepparin oli lähdettävä.

Jenmarkille vakuuteltiin, ettei Svartpeppar joutuisi varsinaisiin taistelutehtäviin, koska kaikkia hevosia säästettiin ja ne päätyivät lähinnä vartiointi-, tiedustelu- ja huoltotoimiin. Hevoseensa kiintynyt Jenmark oli silti huolissaan Svartpepparin hyvinvoinnista. Hänen kerrotaan jopa antaneen Svartpepparin mukaan suuren pussillisen kolikoita hevosensa ruokintarahaksi. Mies tiesi hyvin, että sotilaat sietivät nälkää paremmin kuin hevoset. Ja Jenmark todella toivoi, että Svartpeppar pysyisi hengissä ja voitaisiin sodan jälkeen kotiuttaa takaisin hänen luokseen.

Aluksi Svartpepparia yritettiin käyttää tiedusteluraakunoiden ratsuna. Suureen vapauteen ja hyviin oloihin tottunut omapäinen hevonen ei niittänyt suosiota sopeutumattomuudellaan. Kotilaitumille kaipaava hevonen saattoi heittää ratsastajan selästään täysin äkkiarvaamatta. Lopulta kukaan ei enää halunnut ratsastaa Svartpepparilla.

Kun Svartpeppar yritettiin valjastaa rattaiden eteen, hevosen mitta tuli täyteen. Hurjistunut hevonen potki kaikki pois läheltään ja päätti karauttaa kotiin kaviot kipinää iskien. Edes rintamakarkuriksi leimautumisen pelko ei saanut Svartpepparia muuttamaan kurssiaan. Kenelläkään ei ollut aikaa eikä halua lähteä Svartpepparin perään, joten hevonen sai mennä menojaan.

Kukaan ei tiedä tarkalleen, miten Svartpeppar onnistui lopulta palaamaan kotiin Jernmarkin luo. Eräänä pakkasiltana hevonen kuitenkin seisoi hirnahdellen vanhan kotitalonsa pihalla.

Jernmark järkyttyi nähdessään hienon hevosensa muuttuneen olemuksen. Svartpeppar oli laihtunut ja vapisi kylmässä illassa. Jernmark ohjasi hevosen heti talliin saamaan ruokaa ja juomaa. Hän levitti lämpimän peitteen Svartpepparin ylle eikä poistunut sen luota koko yönä.

Seuraavana päivänä Jernmarkin kutsuma hevostohtori totesi Svartpepparin kärsivän kovasta uupumuksesta ja keuhkokuumeesta. Vain ihme voisi pelastaa hevosen varmalta kuolemalta.

Jernmark muuttii talliin asumaan ja hoiti Svartpepparia yötä päivää. Vaikka elettiin talvipakkasten aikoja, koitti aamu, jolloin Svartpeppar seisoi jälleen tukevasti terveillä jaloillaan. Keuhkokuumeesta ei ollut tietoakaan ja hevonen näytti toipuneen täydellisesti. Tapahtumaa voidaan sananmukaisesti pitää ihmeenä. Samana talvena nimittäin haudattiin Oulussakin nelisensataa hevosta.

Svartpeppar eli vielä kymmenen onnellista vuotta ja muuttui vuosien mittaan säyseämmäksi muitakin kuin Jernmarkia kohtaan. Aikamiehen iässä onnellisesti avioitunut Jernmark uskalsi laskea vaimonsakin ratsastusretkelle Svartpepparin kanssa.

Jernmarkin torpan paikalla seisoo nykyisin 1830-luvulla rakennettu Annalan kartano, jonka laitumilla käyskentelee niin suomenhevosia kuin pieniä shetlanninhevosiakin. Aika ajoin hevosten hoitajilta kysellään aamuhämärissä havaitusta, huomattavan suuresta mustasta hevosesta, joka näyttää tanssahtelevan itsekseen aitauksissa. Kun hevosta lähestyy, se katoaa kuin tuhka tuuleen.

Omille teilleen karauttava musta ori on tietenkin Svartpeppar, joka oli niin mieltynyt Vanhankaupungin laitumiin, että palaa edelleen aina silloin tällöin kotikulmilleen.